Elämänpolkuni

...jatkoa


Syksystä tuli talvi, talvi taittui kevääksi. Tyttö tapaili muita ajatellen, että poika on varmasti edennyt omassa elämässään. Ja ehkä poika olikin. Kevättalvella tyttö ja poika ajautuivat juttelemaan keskenään pitkästä aikaa. Melkein puoli vuotta oli vierähtänyt. Tyttö kysyi pojalta, oliko tämä ikävöinyt häntä ja poika hieman ujosti myönsi sen. He alkoivat tapailla rauhalliseen tahtiin ja pikku hiljaa se luottamus, se mitä tyttö oli kovasti jo edellisenä kesänä kaivannut alkoi rakentua. Hitaasti ja ajan kanssa he alkoivat uudelleen tutustua toisiinsa. Oli itkuja ja nauruja, jännitystä ja odotusta, mutta viimein molemmat uskalsivat heittäytyä.

Välillä tunteita on niin paljon, että pelottaa, mutta silti kaikki tämä on sen arvoista. Toisen lähellä on hyvä olla. Hän tuntee minut jo niin hyvin ja haluaa silti olla kanssani. ;) Tämä julkisen kirjoittamisen lopetus on tehnyt kauan tuloaan. Tuntuu, että niin paljon on kirjoitettu. Nyt on sen puhumisen aika. Sen, että oikeasti sanon, että rakastan.

Kiitos teille, jotka olette lukeneet ja kommentoineet. Olette lämmittäneet olemassaolollanne. Ehkä vielä joskus tulee aika kirjoittaa.
Lämmintä syksyä ja halaus Sariannalta!

On se merkillistä. Juuri tänään selailin pitkästä aikaa tätä Elämänpolkuani (joka tuntuu käytännössä lopettaneen julkisen elonsa) ja ajattelin, että nyt olisi mukava kirjoittaa jotakin. En kuitenkaan saanut sitä tehtyä. Sitten tuli huhuilu. No hyvänen aika: tuumasta toimeen! Kyllä täällä vielä hengissä ollaan ja elämääni kuuluu ihan hyvää. Työelämä porskuttaa eteenpäin tasaiseen tahtiin (sillä rintamalla ei mitään uutta, eikä mielenkiintoista) ja sosiaalielämäkin on aika tasaisella mallilla. Tai siis niin tasaisella mallilla, kuin se tällä tyttösellä nyt ylipäänsä voi olla. Jospa siitä hieman enemmän...


Olipa kerran tyttö, joka tapasi pojan. He ensin tapasivat ja sitten tapailivat. Kevät vaihtui kesään ja kesä syksyyn. Tyttö viihtyi pojan seurassa, mutta jokin pojan käytöksessä vaivasi tyttöä. Tyttö ajatteli, että poika varmaankin haikaili toisen tytön perään, koska hän vaikutti jotenkin hajamieliseltä. Poika ei oikein tuntunut heittäytyvän suhteeseen ja tämä tuntui tytöstä ikävältä. Tyttö ei tiennyt mitä poika hänestä halusi. Poika ei kai tiennyt itsekään. Siksi tyttö lakkasi ottamasta enää poikaan yhteyttä. Tapailut harvenivat ja loppuivat. Tytön sydämeen sattui, mutta hän halusi toimia näin itseään suojellakseen.

Tyttö halusi unohtaa pojan ja ajatteli siinä onnistuneensa. Kuitenkin kerran rengasliikkeessä ollessaan tyttö näki erään nuoren miehen, joka muistutti poikaa. Tyttö katseli nuorta miestä haikeasti hymyillen, kyyneleet silmissään. Hän huomasi kaipaavansa poikaa edelleen. Yrityksistä huolimatta poika ei ollut lähtenyt tytön sydämestä.


jatkuu myöhemmin...

Niin helposti sitä jää roikkumaan menneeseen. Helposti jättää elämättä tai elää sillä tavalla puolinaisesti. Ei ota selvää uusista mahdollisuuksista, kun onhan niitä vanhoja "tuttuja ja turvallisiakin" vaihtoehtoja olemassa. Joskus on kuitenkin sen aika, että on syytä kääntää katse eteenpäin ja lähteä tutkimaan uusia polkuja.

Olen viipottanut eteenpäin kovalla kiireellä. Viettänyt aikaa ihmisten kanssa. En ole osannut rauhoittua paikalleni, en ole miettinyt mitä tosiaan haluan tehdä. Ja siksi elimistö laittoi pakkostopin, tyyliin: nyt likka pysähdyt ja olet itseksesi. Ei siis mitään vakavaa, ihan vain sellaista fyysistä väsymystä, jonka kanssa ei viitsi mennä ihmistenilmoille. Tulisi muuten sanottua pahasti. Ja se oli kyllä fiksu juttu. Kun viettää riittävästi iltoja omassa seurassaan, tuntuu kaikki taas selkeämmältä. Tai sitten se on tämä kevät. Ihanaa, kun aurinko taas paistaa. Olen vihdoinkin herännyt talviunestani ja tänä vuonna se tuntuu erityisen hyvältä!

Aikaa on kulunut kirjoittamatta. Tuntuu siltä, ettei paljon mitään kirjoittamisen arvoista ole tapahtunut. Kuitenkin se, mistä olisin voinut kirjoittaa, on koskenut toista ihmistä enkä ole tahtonut kirjoittaa tänne hänen tietämättään. Niinpä olen jättänyt kirjoittamatta. Päivät ovat muuttuneet viikoiksi ja ns. paluu on ollut yhä vaikeampaa. Itse asiassa tästä kirjoittamisesta tuntuu tulleen pakko, eikä mikään mikä on pakollista, ole enää niin mieluisaa. Tässä siis ollaan. Tilanteessa, jossa en tiedä mihin suuntaan polku vie. No, aika näyttää...

Aurinko paistaa puiden takaa, lumi narskuu kenkien alla. Joulu on mennyt ja uusi vuosi tulossa. Olen tämän viikon lomalla ja tuntuu ihanalta hengähtää kiireiden keskellä. Tämä vuosi on ollut hyvä, monella tavalla jopa eheyttävä. Loppuvuonna kirjoittaminen on tuntunut erityisen vaikealta. Olen joutunut olemaan liiaksi koneen ääressä töitteni kanssa, joten ilta-aikaan tietokonetouhut eivät ole houkutelleet.

En olisi halunnut, että talven synkkyys painaa mielen matalalle, mutta niin on kai käynyt. Nukuttaisi vaan koko ajan. Tämä pimeys ei sovi ihmisvartalolle... Vaihdan vuoden uuteen ystävieni kanssa talvisella mökillä, siitä tulee varmasti ihanaa! Sopivaa vaihtelua tähän pimeyteen. Mukaan paljon seurapelejä, joitakin ilotulitteita, lämmintä vaatetta (sekä lämmikettä sisäisesti nautittavaksi) ja pulkka. Sitten pulkkamäkeen... :)

Toivon, että vuosi 2006 tuo tullessaan iloa, onnellisuutta, rakkautta ja paljon hyviä hetkiä.

Miksi se, mikä tuntuu hyvältä, satuttaa eniten? Hänen samankaltaisuutensa - tuntuu, kuin olisimme joskus toisistamme erotetut, yhteen kuuluvat. Hänen läheisyytensä humalluttaa minut. Hänen kätensä tietävät milloin koskettaa. Hänen sanansa, suorat ja rehelliset, ovat usein oikeassa, mutta joissakin asioissa niin väärässä. Hän, vahva, on heikompi minua. Ääneni saa hänet rauhoittumaan, kosketukseni vie häneltä kivun pois.

Karuselli pyörii vinhaa vauhtia, mutta sen vauhti saa minut voimaan pahoin. En halua päästää irti. Miten yhteen suuntaa pyörivä karuselli, voi kuljettaa kahta ihmistä eri suuntiin? Lopulta uskaltaudun laskemaan irti. Meitä molempia sattuu, minua enemmän kuin sinua. En silti tämänkään jälkeen aio kovettaa itseäni. Hetken rakennan itseäni pienistä palasista ja sitten olen taas koossa. Ja iloinen siitä, että tunsin. Tunnen taas jonain päivänä, mutta nyt on aika elää vain itselleni.

Anada kiinnitti huomiota kommentissaan siihen, että epäilin minun ja tämän uuden tuttavuuden (kutsutaan häntä vaikkapa Runopojaksi) olevan liian samanlaisia mihinkään ystävyyttä syvällisempään. Raja on itse asiassa jotenkin häilyväinen, sillä ystävyyden raja on tavallaan ylitetty.

Käsitellään nyt ensi alkuun kuitenkin tuota liiallista samankaltaisuutta. Ajattelen asiasta niin, että on parisuhteen kannalta hyvä juttu, jos joistakin asioista ollaan eri mieltä. Tämä on tärkeää mielenkiintoisten keskusteluiden syntymiseksi. Niissä merkittävissä, yhteisen elämän rakentamiseen liittyvissä asioissa, olisi kuitenkin suotavaa olla samoilla linjoilla. Esimerkkinä mainittakoon, että parisuhteesta ei tule mitään, jos toinen uskoo avioliittoon ja toinen ns. vapaaseen parisuhteeseen. En täysin usko siihen, että vastakohdat täydentävät toisiaan, mutta jotain lisämaustetta pieni erilaisuus kuitenkin tuo. Runomiehen ja itseni tapauksessa samankaltaisuus luonteissamme tuntui alkuun hankalalta. Tuntui siltä, että kun kaksi asioiden puntaroijaa kohtaavat, ei siitä analysoinnista, spekuloinnissa ja pähkäilystä tule loppua. Joskus on hyvä myös toimia suoraan, jatkuvan keskustelun sijaan. Siihen pohjautuen ajattelin, ettei tästä kai sen kummempaa tule.

No, sitten siihen nykytilaan. Mitäpä tässä oikein ollaan? Ystäviä ollaan noin virallisesti, mutta molemmat silti pidämme toisistamme enemmän kuin ystävinä. Silti varsinainen seurustelu on poissuljettu ajatus, koska emme kumpikaan halua sitä. Hänellä on ollut vaikeuksia elämässään. Minä pystyn ja mikä tärkeintä: haluan olla hänelle tukena. Eräs ystäväni kysyi minulta, mitä tästä suhteesta saan. Hän oli mitä ilmeisimmin huolissaan siitä, saanko itsekin tästä jokseenkin erikoisesta ystävyydestä jotakin, etten ole vain se ns. antava osapuoli. Kyllä minä itsekin saan paljon. Tuntuu siltä, että saan häneltä ystävyyden lisäksi voimaa ja rohkeutta puhua (kyllä, taas sitä mennään tälle kommunikointi-osastolle) niistä asioista, jotka minulle ovat olleet vaikeita. En ole koskaan aiemmin tavannut ketään noin avointa ja hyväksyvää ihmistä. Hän on samalla hetkellä jotenkin tosi hauras ja haavoittuvainen, mutta kuitenkin kaikki ihmiset ja asiat täysin hyväksyvä. Hänen kanssaan voin olla täysin oma itseni ja hän pitää kaikesta minussa. Uskon kuitenkin, että olemme jotenkin eri kohdilla menossa, joten tätä ystävyyttä kestää niin kauan kuin on kestääkseen. Että tällaisin miettein tällä kertaa...

Olin eilen pikkujouluissa ja siellä oli hulvatonta! :D Illan ohjelmana oli monenlaista nukketeatterista aina karaokelaulantaan. Paljon tuli parannettua maailmaakin. Itseasiassa niin paljon, että kaikilla meillä on täällä nyt paljon parempi elää... Se on jännää, miten työkavereista löytyy aivan uusia puolia pikku hiprakassa. Nyt väsyttää niin, etten saa todennäköisesti tänään(kään) mitään järkevää aikaiseksi. No, ei oo mikään pakko saadakaan, jos ei halua.

Toiset treffit sujuivat leppoisasti. Päivä vaihtui iltaan, ilta yöhön ja yö aamuun... Juttelimme paljon ja nautimme toistemme läheisyydestä. Oli mukavaa, mutta jotenkin hän vaikutti todella tutulta. Vaikka siis emme tunne toisiamme entuudestaan. Olemme luonteiltamme liian samanlaisia mihinkään muuhun kuin ystävyyteen ja olimme siitäkin asiasta samaa mieltä. Tavatessamme viikko sitten ensimmäistä kertaa, mieleeni tuli häivähdyksen omaisesti ajatus, että minun pitäisi esitellä hänet eräälle naispuoleiselle sinkkuystävälleni. Unohdin ajatuksen saman tien, mutta se palasi mieleeni nähdessäni toissayönä unta hänestä ja ystävästäni. Ihan ihme juttu! Saapa nähdä, josko esittelisin heidät joskus toisilleen...

Päivällä jossakin tv-ohjelmassa suudeltiin. Aiemmin romanttiset kohtaukset televisiossa ovat saaneet minut kaipaamaan läheisyyttä ja rakkautta. Normaalisti toljotan herkkää kohtausta televisiota huokaillen, mutta tänään ei siltä tuntunut. Nyt haluan vain olla yksin, se tuntuu parhaalta vaihtoehdolta juuri nyt.

Tänään on sitten toiset treffit. Vatsassa on ihan pienesti perhosia ja hymyilyttää, vaikka tässä ollaankin ystävyyspohjalta liikkeellä. Silti on mukavaa tutustua uuteen ihmiseen. Sovimme, että katsotaan rauhassa mitä tästä syntyy... Jos ei vuosisadan rakkaustarinaa, niin kenties vuosikymmenen tyttö-poika-ystävyyssuhde. :)

Viikonloppu on kohta tulossa. Mieleni tekisi kysellä tältä uudelta tuttavuudelta nähtäisiinkö viikonloppuna, mutta kun en halua vaikuttaa liian innokkaalta. Olemme olleet puheissa tai tekstiviestitelleet joka päivä tällä viikolla, vuoronperään molempien aloitteesta, mutta kun en halua 'ahdistella'. Toisaalta olo on rauhallinen ja maltan odottaa tulevaa, mutta koska hänen kanssaan on niin mutkatonta jutella, olisi kiva nähdäkin taas. En haluaisi pelailla mitään pelejä, mutta en myöskään halua tukahduttaa orastavaa kiinnostusta liian aktiivisella yhteydenpidolla. Kyllä nämä ihmissuhdekuviot on hankalia. Mistä tietää kuinka toimia? Uskon itse rehellisyyteen ja hän on sanonut sitä itsestään myös, joten josko sitä ihan vaan puhuisi rohkeasti suoraan ja kysyisi nähdäänkö.

Taas koko viikko tienpäällä. Kuten joku noheva on saattanut päätellä, on elämänpolulla jonkin moinen kirjoitustyhjiö. Pimeä ja kiireinen syksy on vaatinut siinä määrin veronsa, ettei koneen äärellä istuminen ole ollut ensimmäisenä mielessä. Eikä toisenakaan. Aikani on kulunut työreissuissa, ystävien kanssa hengaillessa ja itsekseni ollessa. Olen ottanyt hämärästä kaiken irti ja nautiskellut rauhallisista kynttiläilloista itsekseni. Lauantaina en kuitenkaan ollut itsekseni, vaan olin treffeillä. Hihii!

Kuinkas kaikki oikein alkoi? Vastasin joskus kesän melskeessä eräälle miehelle hänen netissä olleeseen seuranhakuilmoitukseensa, mutta vastausta häneltä minulle päin ei kuulunut. Unohdin koko asian, kunnes yhtäkkiä pitkän ajan kuluttua, hän otti yhteyttä minuun. Hän tiedusteli, olenko edelleen kiinnostunut ajatustenvaihdosta. Olinhan minä, ajatustenvaihto on aina mukavaa. Viikon mittaista intensiivistä keskustelua seurasi sitten tapaaminen. Mukavaa oli, tulimme hyvin juttuun. Vaikutti, että molemmille toisesta viestien ja puhelinkeskusteluiden perusteella syntynyt käsitys osui oikeaan. Tavatessamme keskustelu oli välitöntä ja miellyttävää. Nyt tutustumme tässä kaikessa rauhassa. Hymyilyttää kauheasti... :D Minussa tuntuu olevan sisäänrakennettuna sellainen ajatus, ettei näistä ihmissuhdeasioista kannattaisi hehkuttaa kovin aikaisessa vaiheessa. Varmaankin jotain taikauskoa, että taatusti menee mönkään, kun kertoo ennen kuin on varsinaisesti kerrottavaa. Mutta silti en malta olla kirjoittamatta asiasta, kun tuntuu niin mukavalta! Meni sitten syteen tai saveen, mutta pääasia on, että nyt on onnellinen hyrinä vatsanpohjassa. :) Mukavaa viikkoa kaikille!

Lähetin Matkamiehelle sähköpostia lokakuun alussa, ennen kuin tiesin hänen 'tytöstään'. Halusin kertoa hänelle kuulumisia Suomesta ja halusin kysellä mitä hänelle kuuluu. Hän pääsee sähköpostille harvoin, koska hän on sellaisessa maapallon kolkassa, jossa nämä tietokonetouhut eivät ole yhtä yleisiä kuin Suomessa. Kuultuani sen, että hän on tavannut siellä kaukana tytön, en odottanut että hän vastaisi postiini. Sain kuitenkin häneltä sähköpostia.

Hän kertoili vähän elämästään ja kyseli mitä minulle kuuluu. Hän ei maininnut suoraan tytöstä, mutta antoi ymmärtää rivien välistä, että jotain saattaa olla tekeillä. Hän kertoi, että on tärkeätä, että hän sielläkin ollessaan viihtyy. En muista tarkkaa sanamuotoa, ei hän sitä toki noin kylmästi sanonut. Ajatuksena kuitenkin se, että siellä ollessaan täytyy olla mielekästä ajanviettoa tai jotain. Olo on vähän pöllämystynyt. Toisaalta kiva, että hän vastasi minulle, mutta toisaalta olen vähän harmissani. En haluaisi elätellä mitään toiveita meidän suhteemme, mutta kun hän vaan on niin ihana. Ja mä olen ihana. Ja yhdessä me vasta ihania oltaisiinkin. Ehkä tämä tästä, joskus...

Se, mitä koin eilen,
ei tehnyt minusta heikompaa,
ei särkyneempää.
Odotustemme erilaisuus
satutti ensin vähän, hetkisen
kunnes oivalsin, ettei se tehnytkään
lopulta minulle pahaa.

Aitous ja herkkyys saavat minut tuntemaan,
välittämään ja huolehtimaan.
En tahdo kuitenkaan huolehtia liikaa,
en jäädä liiaksi kaipaamaan.
Tänään lupaan itselleni
kääntää katseeni kohti tulevaa
ja rakastaa itseäni
kuten lähimmäisiäni.

Pitkän jonottamisen jälkeen sain vihdoinkin vaihdatettua talvirenkaat uljaan ratsuni alle. Täytyy varautua siihen, että matkassa ollessani tulee talvi. Kun työkseen reissaa ympäri Suomea, ei näemmä vapaillakaan osaa olla paikoillaan... Nyt kiituri täyteen kaikkea tarpeellista ja tien päälle. Mukavaa työviikkoa kaikille työn raskaan raatajille!

Hallelujah on ihana kappale, jonka tämäniltainen Idols palautti mieleeni. Harmi, ettei minulla ole sitä cd:llä. Täytyy siis tyytyä hyräilemään itsekseen.

Eräs ystäväni kysyi, haluaisinko sanoittaa hänelle pari kappaletta seuraavalle levylleen. Haluaisin kyllä, mutta täytyypä katsoa. Olen aika kriittinen ja toisaalta, jos sanoitus onnistuisi niin, että se kelpaisi siihen tarkoitukseen, se saattaisikin tuntua liian henkilökohtaiselta julkaistavaksi. No, ei kai sitä pitäisi etukäteen pähkäillä... Ai niin, nyt koitti L-O-M-A :D

Hallelujah

Well I heard there was a secret chord
that David played and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
Well it goes like this:
The fourth, the fifth, the minor fall and the major lift
The baffled king composing Hallelujah

Hallelujah Hallelujah Hallelujah Hallelujah

Well your faith was strong but you needed proof
You saw her bathing on the roof
Her beauty and the moonlight overthrew you
She tied you to her kitchen chair
She broke your throne and she cut your hair
And from your lips she drew the Hallelujah

Hallelujah Hallelujah Hallelujah Hallelujah

Well Baby I've been here before
I've seen this room, and I've walked this floor,
I used to live alone before I knew you
I've seen your flag on the marble arch
Love is not a victory march
It's a cold and it's a broken Hallelujah

Hallelujah Hallelujah Hallelujah Hallelujah

Well there was a time when you let me know
What's really going on below
But now you never show that to me do you
But remember when I moved in you
And the holy dove was moving too
And every breath we drew was Hallelujah

Hallelujah Hallelujah Hallelujah Hallelujah

Maybe there is a God above
But all I've ever learned from love
Was how to shoot somebody who outdrew you
And it's not a cry that you can hear at night
It's not somebody who's seen the light
It's a cold and it's a broken Hallelujah

Hallelujah Hallelujah Hallelujah Hallelujah
Hallelujah Hallelujah Hallelujah Hallelujah

-Jimmy Buckley-

Eipä sitä alakuloisuutta taas onneksi kauan kestänyt. Lauantaina ja vähän vielä sunnuntainakin tuntui, että voi prkl, mutta nyt taas elämä hymyilee. Taitaa serotoniinin tuotanto olla elimistössäni jossain määrin kohdillaan, koska surumielisyys ei kauaa minussa viivy. Onneksi! On niitä itkupäiviä tämänkin polun varrella aikoinaan ihan riittämiin ollut.

Olimme lauantaina kavereiden kanssa liikenteessä tuolla suuressa Helsingissä. Iltamyöhällä tiemme johti erääseen anniskelu-& ilottelupaikkaan. Tanssimme, nautimme virvokkeita ja nauroimme asioille. Seuraavana päivänä nauroimme, kuten tapaan kuuluu, toisillemme. Aikaisemmin illalla kuulemani ikävä uutinen ei latistanut koko iltaa, vaan onnistuin nauttimaan hyvästä seurasta. Eräs baarin hauska tapahtuma oli se, kun pitkänomainen, kalju mieshenkilö irrotteli tanssilattialla. Hänen liikehdintänsä näytti riemukkaalta ja lempeästi sanottuna hyvin huvittavalta. Voi siitä tanssin riemua, siitä tuli hyvä mieli. :) Nyt haluankin uskoa nähneeni sen, mistä muut vain kadehtivat... ;) (ettehän särje kuvitelmaani...)

Mutta tänään on juhlapäivä, joten työmaalta kotiin... Mukavaa iltaa kaikille, syödään kakkua!

Ei minuun saisi sattua enkä saisi olla surullinen, kun ei minulla ole oikeutta siihen. Mutta silti sattuu niin helvetisti. Kyynel vierähtää poskelle huomaamatta, mutta onneksi kukaan ei huomaa. Ympärilläni on läheisiä ystäviä, joista ne aiemmin läheisimmät, tuntuvat samalla hetkellä niin kovin vierailta. Samat ystävät ovat iloisia puolestasi. He eivät tahtoneet jostain syystä nähdä meitä yhdessä. Eivät halunneet huomata, että siinä olisi voinut olla jotain kaunista. Tapasimme taas hiljattain kun olit käymässä täällä ja vietimme aikaa yhdessä. Eivätkä ystävämme tienneet edes, että näimme kahdestaan. Olit jotenkin muuttunut, halusit palata takaisin Suomeen. Kerroit, että tulet takaisin ja sitten voit elää elämääsi täällä eteenpäin. Olin hiljaa iloinen tulevasta kotiinpaluustasi, mutta en halunnut luoda siitä sinulle paineita. Tahdoin, että jäljellä oleva aikasi siellä sujuu ongelmitta ja ilman pahempaa ikävää.

J kirjoitti aiemmin: Oo siellä jossain mun. Sillä tavoin halusin itsekin sinusta ajatella, että olet minun vaikka kaukana oletkin. Mutta eihän toista voi omistaa, et ole minun. Et ole koskaan ollutkaan. Nyt siellä kaukana olet tavannut jonkun. Tuntuu niin pahalta, että kurkkua kuristaa. Sattuu, kun tiedän että lausut nyt niitä sanoja jollekin toiselle. Kosketat, katsot silmiin ja pidät lähelläsi. En minä halunnut tähtiä taivaalta, en koskettaa kuuta. Halusin vain saada sinut tänne takaisin. Nyt en usko, että palaat tai sitten palaat hänen kanssaan. Ja tiedätkö, minä hullu olisin odottanut sinua.

Työskentelen samalla alalla eksäni kanssa ja siitä syystä tapaamme aika ajoin työn merkeissä. Olemme hyvissä väleissä ja kanssakäymisemme on edelleen mutkatonta ja helppoa, toisen kun on tuntenut niin monta vuotta. Olen sen luontoinen ihminen, että haluan olla kaikkien kanssa hyvissä väleissä ja olemme onnistuneet eroamaan ystävinä. Kuitenkin silloin, kun olimme yhdessä, työ- ja vapaa-ajankäyttäytymisen erottelu oli paljon helpompaa. Itse en olisi tehnyt siitä niin suurta numeroa, mutta hänelle se oli varsinkin alkuun tärkeä juttu. Tai siltä minusta ainakin tuntui. Töissä ei saanut ohimennenkään mainita juuri mitään vapaa-aikaan liittyvää. Aikaa myöden asia ja käyttäytymisemme sai oikeat mittasuhteet.

Nyt, kun emme enää ole yhdessä ja asummekin eri paikkakunnilla, tulee nähtyä lähes poikkeuksetta vain työtapaamisissa. Tapasin viime viikolla hänet eräässä palaverissa ja oma käytökseni siellä jäi vähän kalvamaan. Kun välillämme ei ole enää sitä seurustelupuolta, minun on vaikeata muuttaa käyttäytymistäni nähdessämme työn merkeissä. Esimerkiksi palaverissa ollessamme kun hän kiertelee ja kaartelee puheissaan pääsemättä asiaan, saatan tokaista hänelle vähän tylystikin, että mennäänpä asiaan. Eihän se paha juttu ole, että sanoo suoraan mitä miettii, mutta kun en muille osallistujille sanoisi asiaa samalla tavoin. Sietäisin ehkä sitä kiertelyäkin vähän enemmän. Töksäytettyäni mainitulla tavalla, mietin väkisinkin miltä se muista mahtoi kuulostaa. Tahtoisin pystyä muuttamaan käyttäytymistäni häntä kohtaan töissä ollessamme, mutta onko se oikeastaan ylipäänsä mahdollista tai tarpeenkaan? Ymmärrän nyt täysin sanonnan: kuormasta ei syödä. On paljon selkeämpi homma, kun työkaverit ovat vain työkavereita. Ja töistä puheenollen, nyt takaisin jatkamaan…

Joskus vielä ostan pianon ja opettelen soittamaan sitä. Ja sitten hämärinä iltoina soitan sitä ja kaikki on niin ihanaa ja tunnelmallista... *siirappia, lällyä ja niin edelleen...* Ja tämä kappale on ehdottomasti yksi niistä tulevista bravuureistani.

Foolish Games

You took your coat off, and stood in the rain.
You were always crazy like that.
And I watched from my window,
Always felt I was outside looking in on you.

You were always the mysterious one with
dark eyes and careless hair.
You were fashionably sensitive, but too cool to care.
You stood in my doorway, with nothing to say,
besides some comment on the weather.

Well in case you failed to notice,
In case you failed to see,
This is my heart, bleeding before you,
This is me down on my knees.

And these foolish games are tearing me apart,
And your thoughtless words are breaking my heart.
You're breaking my heart.

You were always brilliant in the morning:
Smoking your cigarettes, and talking over coffee.
Your philosophies on art, Baroque moved you;
You loved Mozart,
And you'd speak of your loved ones,
as I clumsily strummed my guitar.

You teach me of honest things,
Things that are daring, things that are clean,
Things that knew what an honest dollar did mean.
I hid my soiled hands behind my back,
Somewhere along the line I must have gone of track with you.

Excuse me; think I've mistaken you for somebody else:
Somebody who gave a damn,
Somebody more like myself.

And these foolish games are tearing me,
You're tearing me, you're tearing me apart.
And your thoughtless words are breaking my heart…
You're breaking my heart.

You took your coat off and stood in the rain;
You were always crazy like that.

-Jewel-

Sytytän kynttilän ja asetun mukavaan asentoon. Suljen silmäni ja annan pienen laulunomaisen äänen karata huuliltani. Ääni voimistuu hiljalleen, saa ikäänkuin rohkeutta. Tunnen kuinka ääni värähtelee kehossani. Jatkan harjoitusta viitisentoista minuuttia. Mieleni on jotenkin uudella tavalla tyyni. Eilen kotiin tullessani kuljin syksyisen, kauniin puiston ohi. Se suorastaan kutsui luokseen. Puistonpenkiltä olisi nähnyt pienen lammen ja sen yllä, kellastuneiden puiden takaa paistavan auringon. Tällaisina päivinä pitäisi päästä nauttimaan ulkoilmasta, mutta tiukka aikataulu esti sen. Onneksi viikonloppu oli muuten hyvä, oloni on levollinen.

Bloginaapuri ei ymmärrä, mutta ei se haittaa... Tämä tyttö osallistuu innokkaasti testiin, jos se käsittelee Muppetteja ja laittaapa sen vielä blogiinsakin. :D Tosin koitan toki viikon varrella kertoa aina vähän jotain muutakin, oikeasti elämästäni kertovaa. Siitä päästäänkin sujuvasti aiheeseen. Viimeaikoina on vaivannut jonkinasteinen kirjoituskatkos. On sellainen olo, että tekisi mieli kirjoittaa paljonkin asioita, mutta kun en saa pullautettua niitä ulos. Tekstiä ei synny ennen kuin olen jäsennellyt asiat omassa päässäni. Ja vaikka kuinka koittaisin jäsennelläkin, tuntuu, etten saa mitään järkevää sanotuksi. Sitä on jotenkin niin kovin kriittinen kaikkea sanomaansa ja kirjoittamaansa kohtaan. Ikäänkuin kaiken pitäisi aina olla valmista ulos tullessaan, en itsekään valmiina ulos tullut... ;) No, nyt täytyy kuitenkin painua maate, kun aamulla alkaa retki kohti Etelä-Suomen merikaupunkia.

You are Fozzie Bear.
You are caring and love your friends as if they
were family. For only they will put up with
your stupid jokes.

FAVORITE EXPRESSION:
"Wocka! Wocka!"
FAVORITE AUTHOR:
Gags Beasley, comedy writer

HOBBIES:
Telling jokes, dodging tomatoes

QUOTE:
"Why did the chicken cross the road?"

NEVER LEAVES HOME WITHOUT:
His joybuzzer, his whoopee cushion and Clyde, the
rubber chicken.


What Muppet are you?
brought to you by Quizilla

Jo puolitoista viikkoa töitä yhtäjaksoisesti omalla paikkakunnalla, tuntuupa tämä puuduttavalta. Näin tienpäällä työskennellessä sitä tottuu tähän reissaamiseen. Viime viikolla kolme ensimmäistä päivää toimistolla tuntuivat taivaallisilta, mutta sitten alkoi jo maistua puulta. En saanut oikein mitään aikaiseksi. Olisi pitänyt istua ja naputtaa koneella, mutta en tiennyt miten jatkaa. On se sentään hienoa, että keskiviikkona koittaa taas aikainen lähtö ja pari päivää reissussa!

Vaniljasuklaa kirjoitti edellisen viestin kommentissa, ettei syksyn tarvitse olla ilotonta aikaa. Niinpä, ei sen tarvitsekaan olla. :) Mukavaa on illan hämärä ja kynttilöiden polttaminen. Olen tässä viettänyt rauhallista iltaa itsekseni ja on tehnyt hyvää rauhoittua paikalleen. Istuskelen parhaillaan tuoksuvan vaniljateemukin äärellä, kynttilän palaessa vieressä ja täytyy sanoa, että ei tämä ole ollenkaan ilotonta. En ole juurikaan lukenut kirjoja kesän jälkeen. Nyt minua ei nukuta lainkaan, joten voisin vaikkapa noudattaa Vaniljasuklaan neuvoa ja lukea, vaikka aikaiseen aamuun saakka... :)

Vaatekaapissa on tehty syyssiivo. Täkki on otettu käyttöön kesäisen, pelkällä pussilakanalla nukkumisen jälkeen. Kesäromanssi - jos sellaista olikaan - on tullut tiensä päätökseen. Kaikesta huomaa, että on syksy. Mieli ei jaksa olla enää niin aurinkoinen.

Ulkona sataa vettä niin, että auton valot hukkuvat pimeään asfalttiin. Hiukset vettä valuvina astun ovesta sisään. Ulkona oleva pimeys jopa vähän pelottaa. Se saa toivomaan, että olisi jossakin lämpöisessä paikassa. Tekee mieli pukeutua pehmoisiin vaatteisiin, kiskoa ylisuuri neulepaita päälle ja lämmitellä takkatulen ääressä. Mutta ei ole sitä takkaa. Ei ole myöskään sitä ihmistä, jonka kanssa se jakaa. Tänä yönä sielu palelee.

Takana mukava ilta: punaviiniä, musiikkia ja hyvää seuraa. Wappumies oli luonani ja juttelimme monista vaikeistakin asioista maan ja taivaan välillä. Aiempi ihastukseni häneen on häipynyt ja kommunikointimme oli välitöntä. Laskin jopa lähes leikkiä aiemmasta ihastumisestani. Oli mukava jutella suoraan asioista, kaikista sellaisista, jotka eivät liity meihin kahteen suoranaisesti lainkaan, vaan vain ylipäätään miehiin ja naisiin, tai ei välttämättä niihinkään ollenkaan. Keskustelua helpotti se, että olimme taannoin sopineet, että tässä ollaan liikkeellä ihan kaveripohjalta. Kun tiesin, ettei välillämme ole jännitettä (eikä sitä sinne ole tulossakaan) oli helppoa jutella ihan omana itsenäni. Sanoin mitä mieltä asioista olin, enkä miettinyt minkälaisen kuvan itsestäni hänelle annan. Se on tervetullutta. Ihastumista leimaa, paikoin ikäväkin toisen miellyttämisen tarve ja on hienoa, kun se väistyy ja voi ihan oikeasti välittää viestiä, ihmiseltä ihmiselle.

Inkkari kirjoitti hieman samasta aiheesta aiemmin ja olen kyllä sitä mieltä, että mies ja nainen pystyvät olemaan myös vain kavereita. Ei kaikkiin heteromiesten ja heteronaisten välisiin suhteisiin suinkaan liity eroottista latausta. Tähän vappuherraan ihastuin aikanaan, mutten suinkaan ihastu aina kaikkiin, vaikka ehkä pyrinkin olemaan mukava kaikille ihmisille.

Ai niin, Kippari on kuulemma ihastunut minuun. En ole tavannut häntä lähes kahteen kuukauteen. Hän oli kertonut ihastuksestaan meidän molempien yhteiselle sekä läheiselle ystävälle ja sanonut pelkäävänsä, että hän satuttavaa itsensä. Tunteeni ovat ristiriitaiset... Toisaalta ajattelen, että mikäli ihminen pitää toisesta, täytyy se kertoa ääneen ja kuuluu selvittää voisiko välille syntyä jotakin. Toisaalta taas mietin, että jos niin kovasti pelottaa ja arveluttaa, niin ehkä silloin on parempi pitäytyä yrityksestä. En minä kuitenkaan ole mikään monsteri (sen enempää kuin kukaan muukaan), en revi sydämiä kappaleiksi. Päinvastoin, olen lämmin ja rakkautta sekä läheisyyttä yliarvostava hoopo. Täysin harmiton siis. ;)

Olen muuttunut viime aikoina valtavasti. Minusta on tullut iloisempi ja onnellisempi kuin aiemmin. Nautin taas niistä pienistä ja arkisista asioista, joista nautin vuosia sitten. On käsittämätöntä kuinka kauniilta katuvalot näyttävät kotikadullani ja kuinka hyvältä oman kodin parketti tuntuu paljaita jalkojani vasten. (Ehei, en ole ottanut mitään, tämä on selvän ihmisen kirjoitusta. Välillä tuntuu vaan niin hyvältä!) Huomenna tahtoisin mennä luontoon. Etsiä rauhallinen paikka veden ääreltä ja istua siellä omassa rauhassa kuunnellen ja katsellen mitä ympärillä tapahtuu. On sellainen olo, että täytyy vähän rauhoittua. Mutta jääpä nähtäväksi järjestyykö, kun olen tällainen kaupunki-ihminen enemmänkin.

On kummallista, kuinka eri ihmiset saavat minut käyttäytymään eri tavalla. Eräs henkilö menneisyydestäni saa minut käyttäytymään siten, miten joskus ennen käyttäydyin. Tämä uusi Sarianna tuntuu pyyhkiytyvän pois hänen läsnäollessaan. En tunnista itseäni hänen seurassaan, ei hyvä.

Harkitsin Schizo-Jannen järjestämään blogimiittiin menoa, mutta taidan olla aikas nössö, sillä päätin jänistää... :\

Tai oikeastaan tällä kertaa matka ei vie pois entisestä, vaan paremminkin entiseen. Enkä mene myöskään junalla vaan autolla, mutta eipäs nyt takerruta pikkuseikkoihin. Lähden siis työmatkalle entiseen kotikaupunkiini. Sinne, josta muutin pois tämän vuoden alussa. Näen varmaankin entisiä työkavereitani ja se on mukavaa, mutta mikä reissussa hienointa, meinaan siellä ollessani hemmotella itseäni. En tiedä olenko joku masokisti vai mitä, mutta vyöhyketerapia on sitten hyvä juttu. Vaikkakin se jopa vähän sattuu. Itseään on syytä välillä vähän hemmotella ja jalkahieronta: se on taivaallista!

Pienenpieni tyttönen kiipeää syliini ja rutistaa lujaa. Häntä taitaa jo väsyttää vähän, mutta vielä voi leikkiä hetken. Luemme läpi samaa Muumi-kirjaa jo ties kuinka monetta kertaa, mutta hänen innostuksensa on jatkuvasti yhtä suuri. Lapsista vanhempi osaa jo kiukutella. Hän päästää välittömästi kovan vastalauseen, jos jokin asia ei mene hänen tahtonsa mukaan, mutta en anna periksi. Rakkaus on rajojen asettamista. Tuntuu siltä, etten saisi suosia kumpaakaan, mutta en voi itselleni mitään, että pienempi on tainnut valloittaa sydämeni vähän enemmän. Ihan vähän vaan. Ihania lapsia, mutta onneksi ovat vain käymässä kylässä. Taidan olla tottunut oman kodin rauhallisuuteen. Vielä vähän piirtelyä ja sitten iltapalan, pesujen, pisujen ja pusujen kautta nukkumaan.