Elämänpolkuni

Ystävyys on palannut. Se tuli takaisin ja nyt uskon että menneen parisuhteen - sen josta toipuminen vei kauan - haamut on hävitetty. Erotessamme halusimme tehdä sen ystävinä. Kauniita korulauseita, ajattelin, mutta päätin antaa ystävyydelle kuitenkin mahdollisuuden. Vitsailimme karenssiajasta, jonka tulisi kulua ennen kuin tapailemme muita. Minä tarvitsin aikaa toipumiseen. Karenssiaika kului.

Kaikkien näiden kuukausien ja viikkojen jälkeen juttelimme rakkaudesta. Tuntuu erikoiselta, että ihminen joka oli ennen rakkaani, on se jolle kerroin uudet mieleni myllerrykset. Että entinen ystäväni ja rakastettuni, on jälleen ystäväni. Mutta tämä uusi ystävyys ei olekaan niin yksinkertaista. Tunnen oloni itsekkääksi.

Kerroin hänelle uudesta ihastuksestani, siitä että sielumme kohtasivat. Hän kuunteli hiljaa, vaikutti iloiselta puolestani tästä kohtaamisesta ja ehkä jopa osaaottavalta sen menetyksestä. Hän kertoi omista uusista kokemuksistaan. En pystynyt olemaan aidosti iloinen hänen puolestaan. Kerroin sen hänelle ja hän oli tyyni. Hän antaa minulle jälleen aikaa toipumiseen. Kauanko hän jaksaa odottaa pyyteetöntä ystävyyttäni? Haluaisin olla hänen puolestaan iloinen. Toivon hänen elämäänsä kauniita asioita, mutta taitaa kulua vielä hetki, ennen kuin voin aidosti toivoa hänelle rakkautta. Kuinkahan pitkä se hetki on?