Elämänpolkuni

Kävelin viikko sitten kotitaloni pihasta autolleni, kun takaani kuului huuto: "Moi, muistatko mua?". Katsoin taakseni ja näin suunnilleen ikäiseni miehen, joka hymyili tuttavallisesti ja tuli luokseni. Vastasin myöntävästi ja totesin, että viime tapaamisesta on varmasti kymmenen vuotta. Hän sanoi siitä olevan varmasti enemmänkin. Juttelimme hetken ja kävi ilmi, että hän on töissä ihan pihapiirissäni. Emme jutellessamme keskustelleet siitä, missä olemme vuosia sitten tavanneet. Oletin hänen olevan kesätyökaverini kymmenen vuoden takaa. Minulla oli kiire töihin, joten kutsuin hänet piipahtamaan kahville luokseni joku päivä ollessani lomalla, jotta voisimme vaihtaa kuulumisia. Näin hänet pihassa lähes päivittäin ja eräänä päivänä sovimmekin hänen tulevan työkaverinsa kanssa luokseni kahville iltapäivällä. Heidän ollessaan luonani juttelimme niitä näitä ja minusta alkoi tuntua siltä, ettei tämä kaveri olekaan se, joksi häntä kuvittelin.

Tänään he tulivat luokseni aamukahville ja viimein tajusin kuka hän on, hänen sanoessaan ohimennen etunimensä. Hän olikin kesäleirikaverini kuudentoista vuoden takaa. Sama poika, johon olin niin äärettömän ihastunut erään kesän ja syksyn ajan, ollessani vähän toisella kymmenellä. Muistan, kun teimme ystäväni kanssa "tuplatreffit" kaupungille tämän pojan ja hänen kaverinsa kanssa. Siihen aikaan oli jännittävää istua bussissa vierekkäin, joten treffien jälkeen lähdimme saattamaan heitä bussilla kotiin meille täysin vieraaseen kaupunginosaan. Kun pojat nousivat bussista meille tytöille tuli hätä, kun emme tienneet missä olimme. Minulla oli silloin nimipäivä ja kotona odottivat jo nimipäivävieraat. Soitimme päätepysäkillä olevasta puhelinkioskista ystäväni kanssa nöyränä kotiini, että nyt ollaan eksytty. Tuima isä kehoitti marssimaan takaisin bussiin, joka oli vielä bussipysäkillä ja menemään sillä takaisin keskustaan ja vaihtamaan tuttuun kotibussiin. Opetuksena hän tahtoi antaa sen, että omat sotkut on selvitettävä. Syksyn mittaan tapailumme ja kirjeemme (kyllä, ihan ne perinteiset, siihen aikaan ei muita vielä tunnettu...) harvenivat. Seuraavana kesänä näimme taas poikien kanssa kesäleirillä ja silloin pojat halusivatkin vaihtaa "tyttöystäviä" päittäin. Se tuntui meistä tytöistä tylsältä, emmekä sitten enää ystäväni kanssa tykänneet niistä pojista enää. Niin sitä vaan vanhat muistot palaavat mieleen vuosien takaa...

Toinen juttu onkin sitten se, kuinka ihmisen täytyy olla tyhmä, ettei tunnusta muistamattomuuttaan siitä, mistä toisen tuntee... Ja kuinka järkevää on ylipäänsä kutsua kotiinsa ihminen, jota ei oikeasti tunne. No, elämässä on välillä otettava riskejä, kai... ;)