keskiviikko, joulukuu 28, 2005
Viimeisiä viedään vuonna 2005
Aurinko paistaa puiden takaa, lumi narskuu kenkien alla. Joulu on mennyt ja uusi vuosi tulossa. Olen tämän viikon lomalla ja tuntuu ihanalta hengähtää kiireiden keskellä. Tämä vuosi on ollut hyvä, monella tavalla jopa eheyttävä. Loppuvuonna kirjoittaminen on tuntunut erityisen vaikealta. Olen joutunut olemaan liiaksi koneen ääressä töitteni kanssa, joten ilta-aikaan tietokonetouhut eivät ole houkutelleet.
En olisi halunnut, että talven synkkyys painaa mielen matalalle, mutta niin on kai käynyt. Nukuttaisi vaan koko ajan. Tämä pimeys ei sovi ihmisvartalolle... Vaihdan vuoden uuteen ystävieni kanssa talvisella mökillä, siitä tulee varmasti ihanaa! Sopivaa vaihtelua tähän pimeyteen. Mukaan paljon seurapelejä, joitakin ilotulitteita, lämmintä vaatetta (sekä lämmikettä sisäisesti nautittavaksi) ja pulkka. Sitten pulkkamäkeen... :)
Toivon, että vuosi 2006 tuo tullessaan iloa, onnellisuutta, rakkautta ja paljon hyviä hetkiä.
En olisi halunnut, että talven synkkyys painaa mielen matalalle, mutta niin on kai käynyt. Nukuttaisi vaan koko ajan. Tämä pimeys ei sovi ihmisvartalolle... Vaihdan vuoden uuteen ystävieni kanssa talvisella mökillä, siitä tulee varmasti ihanaa! Sopivaa vaihtelua tähän pimeyteen. Mukaan paljon seurapelejä, joitakin ilotulitteita, lämmintä vaatetta (sekä lämmikettä sisäisesti nautittavaksi) ja pulkka. Sitten pulkkamäkeen... :)
Toivon, että vuosi 2006 tuo tullessaan iloa, onnellisuutta, rakkautta ja paljon hyviä hetkiä.
maanantai, joulukuu 19, 2005
Sekavia ajatuksia yössä
Miksi se, mikä tuntuu hyvältä, satuttaa eniten? Hänen samankaltaisuutensa - tuntuu, kuin olisimme joskus toisistamme erotetut, yhteen kuuluvat. Hänen läheisyytensä humalluttaa minut. Hänen kätensä tietävät milloin koskettaa. Hänen sanansa, suorat ja rehelliset, ovat usein oikeassa, mutta joissakin asioissa niin väärässä. Hän, vahva, on heikompi minua. Ääneni saa hänet rauhoittumaan, kosketukseni vie häneltä kivun pois.
Karuselli pyörii vinhaa vauhtia, mutta sen vauhti saa minut voimaan pahoin. En halua päästää irti. Miten yhteen suuntaa pyörivä karuselli, voi kuljettaa kahta ihmistä eri suuntiin? Lopulta uskaltaudun laskemaan irti. Meitä molempia sattuu, minua enemmän kuin sinua. En silti tämänkään jälkeen aio kovettaa itseäni. Hetken rakennan itseäni pienistä palasista ja sitten olen taas koossa. Ja iloinen siitä, että tunsin. Tunnen taas jonain päivänä, mutta nyt on aika elää vain itselleni.
Karuselli pyörii vinhaa vauhtia, mutta sen vauhti saa minut voimaan pahoin. En halua päästää irti. Miten yhteen suuntaa pyörivä karuselli, voi kuljettaa kahta ihmistä eri suuntiin? Lopulta uskaltaudun laskemaan irti. Meitä molempia sattuu, minua enemmän kuin sinua. En silti tämänkään jälkeen aio kovettaa itseäni. Hetken rakennan itseäni pienistä palasista ja sitten olen taas koossa. Ja iloinen siitä, että tunsin. Tunnen taas jonain päivänä, mutta nyt on aika elää vain itselleni.
tiistai, joulukuu 06, 2005
Kuin kaksi marjaa
Anada kiinnitti huomiota kommentissaan siihen, että epäilin minun ja tämän uuden tuttavuuden (kutsutaan häntä vaikkapa Runopojaksi) olevan liian samanlaisia mihinkään ystävyyttä syvällisempään. Raja on itse asiassa jotenkin häilyväinen, sillä ystävyyden raja on tavallaan ylitetty.
Käsitellään nyt ensi alkuun kuitenkin tuota liiallista samankaltaisuutta. Ajattelen asiasta niin, että on parisuhteen kannalta hyvä juttu, jos joistakin asioista ollaan eri mieltä. Tämä on tärkeää mielenkiintoisten keskusteluiden syntymiseksi. Niissä merkittävissä, yhteisen elämän rakentamiseen liittyvissä asioissa, olisi kuitenkin suotavaa olla samoilla linjoilla. Esimerkkinä mainittakoon, että parisuhteesta ei tule mitään, jos toinen uskoo avioliittoon ja toinen ns. vapaaseen parisuhteeseen. En täysin usko siihen, että vastakohdat täydentävät toisiaan, mutta jotain lisämaustetta pieni erilaisuus kuitenkin tuo. Runomiehen ja itseni tapauksessa samankaltaisuus luonteissamme tuntui alkuun hankalalta. Tuntui siltä, että kun kaksi asioiden puntaroijaa kohtaavat, ei siitä analysoinnista, spekuloinnissa ja pähkäilystä tule loppua. Joskus on hyvä myös toimia suoraan, jatkuvan keskustelun sijaan. Siihen pohjautuen ajattelin, ettei tästä kai sen kummempaa tule.
No, sitten siihen nykytilaan. Mitäpä tässä oikein ollaan? Ystäviä ollaan noin virallisesti, mutta molemmat silti pidämme toisistamme enemmän kuin ystävinä. Silti varsinainen seurustelu on poissuljettu ajatus, koska emme kumpikaan halua sitä. Hänellä on ollut vaikeuksia elämässään. Minä pystyn ja mikä tärkeintä: haluan olla hänelle tukena. Eräs ystäväni kysyi minulta, mitä tästä suhteesta saan. Hän oli mitä ilmeisimmin huolissaan siitä, saanko itsekin tästä jokseenkin erikoisesta ystävyydestä jotakin, etten ole vain se ns. antava osapuoli. Kyllä minä itsekin saan paljon. Tuntuu siltä, että saan häneltä ystävyyden lisäksi voimaa ja rohkeutta puhua (kyllä, taas sitä mennään tälle kommunikointi-osastolle) niistä asioista, jotka minulle ovat olleet vaikeita. En ole koskaan aiemmin tavannut ketään noin avointa ja hyväksyvää ihmistä. Hän on samalla hetkellä jotenkin tosi hauras ja haavoittuvainen, mutta kuitenkin kaikki ihmiset ja asiat täysin hyväksyvä. Hänen kanssaan voin olla täysin oma itseni ja hän pitää kaikesta minussa. Uskon kuitenkin, että olemme jotenkin eri kohdilla menossa, joten tätä ystävyyttä kestää niin kauan kuin on kestääkseen. Että tällaisin miettein tällä kertaa...
Käsitellään nyt ensi alkuun kuitenkin tuota liiallista samankaltaisuutta. Ajattelen asiasta niin, että on parisuhteen kannalta hyvä juttu, jos joistakin asioista ollaan eri mieltä. Tämä on tärkeää mielenkiintoisten keskusteluiden syntymiseksi. Niissä merkittävissä, yhteisen elämän rakentamiseen liittyvissä asioissa, olisi kuitenkin suotavaa olla samoilla linjoilla. Esimerkkinä mainittakoon, että parisuhteesta ei tule mitään, jos toinen uskoo avioliittoon ja toinen ns. vapaaseen parisuhteeseen. En täysin usko siihen, että vastakohdat täydentävät toisiaan, mutta jotain lisämaustetta pieni erilaisuus kuitenkin tuo. Runomiehen ja itseni tapauksessa samankaltaisuus luonteissamme tuntui alkuun hankalalta. Tuntui siltä, että kun kaksi asioiden puntaroijaa kohtaavat, ei siitä analysoinnista, spekuloinnissa ja pähkäilystä tule loppua. Joskus on hyvä myös toimia suoraan, jatkuvan keskustelun sijaan. Siihen pohjautuen ajattelin, ettei tästä kai sen kummempaa tule.
No, sitten siihen nykytilaan. Mitäpä tässä oikein ollaan? Ystäviä ollaan noin virallisesti, mutta molemmat silti pidämme toisistamme enemmän kuin ystävinä. Silti varsinainen seurustelu on poissuljettu ajatus, koska emme kumpikaan halua sitä. Hänellä on ollut vaikeuksia elämässään. Minä pystyn ja mikä tärkeintä: haluan olla hänelle tukena. Eräs ystäväni kysyi minulta, mitä tästä suhteesta saan. Hän oli mitä ilmeisimmin huolissaan siitä, saanko itsekin tästä jokseenkin erikoisesta ystävyydestä jotakin, etten ole vain se ns. antava osapuoli. Kyllä minä itsekin saan paljon. Tuntuu siltä, että saan häneltä ystävyyden lisäksi voimaa ja rohkeutta puhua (kyllä, taas sitä mennään tälle kommunikointi-osastolle) niistä asioista, jotka minulle ovat olleet vaikeita. En ole koskaan aiemmin tavannut ketään noin avointa ja hyväksyvää ihmistä. Hän on samalla hetkellä jotenkin tosi hauras ja haavoittuvainen, mutta kuitenkin kaikki ihmiset ja asiat täysin hyväksyvä. Hänen kanssaan voin olla täysin oma itseni ja hän pitää kaikesta minussa. Uskon kuitenkin, että olemme jotenkin eri kohdilla menossa, joten tätä ystävyyttä kestää niin kauan kuin on kestääkseen. Että tällaisin miettein tällä kertaa...
