Elämänpolkuni

...jatkoa


Syksystä tuli talvi, talvi taittui kevääksi. Tyttö tapaili muita ajatellen, että poika on varmasti edennyt omassa elämässään. Ja ehkä poika olikin. Kevättalvella tyttö ja poika ajautuivat juttelemaan keskenään pitkästä aikaa. Melkein puoli vuotta oli vierähtänyt. Tyttö kysyi pojalta, oliko tämä ikävöinyt häntä ja poika hieman ujosti myönsi sen. He alkoivat tapailla rauhalliseen tahtiin ja pikku hiljaa se luottamus, se mitä tyttö oli kovasti jo edellisenä kesänä kaivannut alkoi rakentua. Hitaasti ja ajan kanssa he alkoivat uudelleen tutustua toisiinsa. Oli itkuja ja nauruja, jännitystä ja odotusta, mutta viimein molemmat uskalsivat heittäytyä.

Välillä tunteita on niin paljon, että pelottaa, mutta silti kaikki tämä on sen arvoista. Toisen lähellä on hyvä olla. Hän tuntee minut jo niin hyvin ja haluaa silti olla kanssani. ;) Tämä julkisen kirjoittamisen lopetus on tehnyt kauan tuloaan. Tuntuu, että niin paljon on kirjoitettu. Nyt on sen puhumisen aika. Sen, että oikeasti sanon, että rakastan.

Kiitos teille, jotka olette lukeneet ja kommentoineet. Olette lämmittäneet olemassaolollanne. Ehkä vielä joskus tulee aika kirjoittaa.
Lämmintä syksyä ja halaus Sariannalta!